tiistai 26. heinäkuuta 2011

Toisinaan harhailu saattaa kannattaa ja voi johtaa surffitukkaan

Siitä, kannattaako majoitukset varata roadtripille etukäteen, on selkeästi olemassa kolme koulukuntaa: Yksi ryhmä varaa ja suunnittelee kaiken valmiiksi, toinen varaa ja suunnittelee pari päivää etukäteen ja kolmans alkaa illan tullen potkiskella motellien ovia, tarkistamaan huoneita ja tinkimään hinnasta.

Se, mihin ryhmään kannattaa lukeutua, riippuu minun mielestäni kahdesta asiasta:
1.     Mihin aikaan vuodesta on matkalla, näin kesällä kun myös koko Amerikka on matkalla, majapaikat yllättäen ovat aika täynnä ja hinnakkaita
2.     Miten paljon rahaa majoitukseen on valmis käyttämään: Ainahan sitä jotain löytää, jos budjetti on rajaton. 

No, haluan havainnollistaa tätä parilla esimerkillä: San Franciscon keskustassa, jossa piti olla superkallista, asuttiin (tosin vessattomassa ja suihkuttomassa) huoneessa 75 euroa/yö. Sonomassa asuttiin ihastuttavassa huoneessa 65 euroa/yö, Morro Bayssa ”suite” tasoisessa huoneessa jossa oli takka ja poreamme n. 100 euroa/yö. Vegas 117 dollaria/yö, ja sitten San Diegon pohjoispuolella pikkukylässä nimeltä Carlsbad, motel 6:ssa joka oli ”lentokenttämotellissa” (lue: lentokentän vieressä, viereisen pikatien äänet kuuluvat täysillä koko yön, huone kuuma ja ilmastointi heikko, muttta ihmekös tuo kun huoneen oven alta mahtuisi luikertelemaan suurehko käärme) hintaan 127 dollaria yö. Arvaatte ehkä jo, mikä näistä majoituksista oli varattu vain vuorokautta ennen saapumista? Jepjep. Ja kyllä, etsimme myös hotelleja ja muita motel kutosia, mutta niitä nyt ei vaan ollut vapaana.

Samana päivänä tähän legendaariseen motel kuuteen majoittuessa (nyt välikommentti: En ole nirso, vaan hinta-laatutietoinen. Huone olisi ollut ok jos se olisi maksanut sen 40 dollaria/yö kuten olin ko. ketjun huoneiden maksavan. Vaan ei kesäviikonloppuna länsirannikolla!) olimme ajelleet Vegasista San Diegoon. San Diego on lyhyesti sanottuna huippupaikka. Olen ihan vakuuttunut tästä tosiseikasta, vaikka emme itse kaupungissa aikaa edes viettäneet, vaan hengailimme huippusympaattisen La Jollan rannalla. Meillä oli tietysti kätevästi pakattuna mukaan vain yksi pyyhe (olen kevyen pakkaamisen kannattajia, siitä lisää myöhemmin), mutta hyvin pärjättiin vaikka otettiin aurinkoa ja pulikoitiin meressä.

Kun olimme ajelleet San Diegosta noin puolen tunnin matkan motellillemme, päätimme lähteä ruuanhankintamatkalle. Reissu kuitenkin ”vähän venähti” kun bongasimme hotellin lähettyviltä mahtavan rannan, jolla saattoi katsella surffausta minun ilokseni ja radio-ohjettavia lennokkeja V:n iloksi. Ja siitä se ajatus sitten lähti… Kun olimme hetken hengailleet ja kävelleet rannalla, jatkoimme matkaa kohti sitä suuntaa jossa kuvittelimme Carlsbadin keskustan olevan. Äkkiä vieri vieressä oli viehkeitä rantaravintoloita, kahviloita, surffauskauppoja, jopa surffimotelli. Molemmat kuitenkin tiedostivat olemuksen olevan sen verran räjähtänyt, että fine dining tai oikeastaan edes ihmisten ilmoilla ruokailu ei ollut juuri nyt se juttu, joten suuntasimme mystiseen kioski/ruokakauppaan (mitää oikeaa ruokaa siellä ei kyllä myydä) 7/11:iin ja lähimäkkäriin. Päivän ajomatkan ja rantaelämän väsyttämänä nukahtaminen oli niin ennätysnopea, että minulta jäi puolet Ben&Jerry’s jätskiannoksesta syömättä. Tutut aavistanevat, miten vakavan väsymyksen merkki tämä on.

Yhdeksän tai kymmenen maissa tapahtunut nukahtaminen kuitenkin mahdollisti heräämisen jo aamuseitsemältä. Myös mahdollisten läheisen pikatien äänien vaikutuksen mahdollista osuutta asiaan tutkitaan…

Edellispäiväinen surffausmahdollisuuksien ymmärtäminen oli tehnyt minuun sen verran pohjattoman vaikutuksen, että aamun googlailin Carlsbadin surffausmahdollisuuksia ja jo lyhyen tutkiskelun pohjalta oli selvää, että ainakin lautoja pitäisi saada vuokratuksi varsin helposti, hyvällä tuurilla oppitunnitkin voisivat olla mahdollisia.

Kun V oli saanut aamukahvin kiduksiinsa, räjäytin kuningasideani ilmoille (Tänään kokeillaan surffausta, eiksjooo????) ja se sai ehkä hieman yllättäen positiivisen vastaanoton. LA:n biitsit päätettiin skipata (ko. kaupunki ei muutenkaan tehnyt erityistä vaikutusta) ja antaa mahdollisuus pienelle ja viehkeälle Carlsbadille.

Kun motellille oli sanottu ei-niin-haikeat hyvästit ja auto oli saatu hartaan etsiskelyn jälkeen minun ensimmäiseksi tutuksi surffausliikkeeksi tunnistamani rakennuksen lähettyville, menimme kyselemään oppitunninsaantimahdollisuuksia. Suureksi iloksemma as-soon-as-possible tarkoitti tässä tapauksessa märkäpukujen sovittelua 25 minuutin kuluttua! Tuli vähän kiire etsiskellä aamupalaa ja uutta bikiniyläosaa edellispäivänä rikkoutuneen tilalle. Terveyssmoothiet ja uusi bikiniyläosa alerekistä järjestyivät kuitenkin ennätysvauhtia ja 25 minuutin päästä olimme todella kiskomassa märkäpukuja päällemme. Märkäpuvut eivät kuulemma olisi suinkaan olleet mikään pakollinen elementti, mutta päätös käyttää niitä osoittautui aika hyväksi, kun illalla katsoi iloisesti suojakerroin 50 sport –aurinkorasvan käytöstä huolimatta punottavaa naamaa.

Vaikka märkäpukujen kiskomisen päälle muovipussin avulla olisi voinut kuvitella olevan kahden oppitunnin sporttisin tai vaikein osa, ei se sitä ollut. V tarkisti surffausopettajamme Stefanin (?) pätevyyden ja vakuuttui 14 surffausvuoden riittävän meidän kahden tunnin opettamiseemme. Pian talsimmekin laudat kainaloissa ja ainakin minulla typerän iloinen virnistys naamalla kohti rantaa. Siinä sitä mentiin, ihan oikean surffaajan näköisenä, märkäpuku päällä ja lauta kainalossa, wou!

Kaksituntinen opetuksemme alkoi lyhyellä kuivaharjoitteluosiolla. Ensin kerrattiin turvallisuussääntöjä (vedessä pitää edetä kaloja pois potkiskellen, laudalta pitää aina kaatua selälleen/rinnalleen, ei siis jaloilleen/pää edeltä jne.) Sitten harjoiteltiin laudalla ylös nousemista (punnerrus ja pompahdus paikalleen, ehkä mieluummin etummainen jalka ensin) ja samaa sen jalkaliaanin kanssa. Ja sitten  veteen. Odotukset omasta suoriutumisesta olivat tällä hetkellä vielä aika alamaissa, minä odotin lähinnä muutamaa litraa suolavettä keuhkoihin ja V kyseli onko opettajamme nähnyt koskaan kenenkään ensikertalaisen nousevan seisaalleen laudalle.

Kaksituntisen hauskuutta ei voi sanoin kuvailla: Vaikeaa, mutta ei mahdotonta! Minäkin liu’uin onnistuneesti laudallani monen monta kertaa ihan rantaan saakka, ja jee sitä riemua ja virnistelyn määrää, jopa rannalla olevat ihmiset aplodeerasivat ja kannustivat :D.

Opettajan erittäin tarpeellinen tehtävä oli paitsi johdattaa meidät tietyin väliajoin lähtöpisteeseemme (merivirrat olivat todella sivuttaisia) myös tökätä meidät matkaan sopivan aallon päältä. Kaksituntinen oli hyvin, hyvin urheilullinen, ja voin vaan kuvitella miten rankkaa surffaaminen on kun pitää vielä itse meloa vauhtia niiden aaltojen päältäkin… On kuitenkin selvää, että seuraavaa lomakohdetta valittaessa kohteet, joissa on surffausmahdollisuus, saavat ehdottomasti lisäpisteitä!

Surffaus vaati paitsi kuntoa myös täydellistä keskittymistä: Jos keskittyminen ei ollut sitä kuuluisaa sataprosenttista, koston sai tuta heti mätkähtämällä nolon nopeasti alas laudalta. Erinomaista mielenrentoutusta siis. Sporttisuusosa oli läsnä paitsi laudan päälle kivutessa, yllättäen vahvasti myös rannasta takaisin opettajaa kohti tempoessa. Kävelemisen (niitä kaloja potkiskellessa ja välillä vähän siitä lintsaten…) ja laudan raahaamisen lisäksi yritin välillä myös kauhoa paikasta toiseen, mutta vähän epäselväksi jäi, kumpi tekniikka on parempi. Ainakin merenpohjaa pitkin tallustaessa iso aalto onnistui välillä vetäisemään masentavan paljon kohti rantaa, olipa sitten ehtinyt sukeltaa aallon alle tai ei. No, paremman tekniikan tähänkin oppisi varmaan enemmällä harjoittelulla.

Loppua kohti aallot tuntuivat suurenevan, ja sille löytyikin ihan looginen selitys, hurrikaani Meksikossa. Samaksi illaksi ja seuraavaksi aamuksi olikin kuulemma luvattu oikein ekstraisoja aaltoja.

Lopuksi laudan kanssa takaisin lähtöpistettä tallustaessa olo oli kuin mm-voittajalla ja virnistys varmaan sitä luokkaa, ainakin kaikkia vastaantulevia ihmisiä tuntui myös hymyilyttävän kovasti… Loman ehdottomasti paras superspontaani idea kuitenkin, ja ehkä tämä oli se syy, miksi meidän piti ajautua siihen ylihintaiseen motel kutoseen.

Miksi McDonaldsista tuli lempiravintolani Amerikassa ja muita kummallisia huomioita toiselta mantereelta (siis ruokaa, ruokaa ja vielä kerran ruokaa)

Ihmettelin alkureissusta ääneen, varmaan San Franciscon In n Out burgerissa vierailun jälkeen, miksi jenkit oikein käyvät McDonaldsissa kun heillä on miljoonia niiiiiin paljon parempia vaihtoehtoja. No, selvisipähän sekin.


Kaksi kahvia, puuro ja hedelmäjogurtti, vähän päälle 5 dollaria.

Minne menin loppureissusta, kun halusin äkkiä jotain edes vähän tuoreelta vaikuttavaa, mutta ei kukkaroa tyhjentävää ruokaa? Mäkkäriin pyytelemään salaattia (4,99 dollaria). Mistä hain Las Vegasissa joka aamu aamukahvit? Alakerran mäkkäristä (1 dollari/pieni kahvi eli suomalaisittain suuri kahvi). Minne menin illalla, kun halusin vielä vähän jotain pientä syötävää joka ei kuitenkaan olisi älyttömän epäterveellistä? Mäkkäriin oatmealia eli kaurapuuroa pyytämään (without syrup, thanks, 1,99 dollaria).

Kaurapuuroa Jamba Juicen tapaan ja asiakkaiden nenien edessä puristetut mehut.
Burgerikiintiö tuli aika täyteen jo alkumatkasta, mutta Vegasissa oleskelulla – ja ahkeralla mäkkärissä käynnillä  - se onneksi poistui ja loppumatkasta pystyttiin taas syömään In n Out burgerissa ja kerran lentokentällä jopa Burger Kingissä (kun viereisessä kahvilassa pieni leipänenkin maksoi 9,5 dollaria).

Ilman ruokaa Amerikassa ei voi jäädä missään. Siis ei missään. Joka hotellin aulassakin on ollut ainakin pientä napostelumyyntiä, kauppakeskukset ovat food courtteja täynnä ja ihan ok pikaruokavaihtoehtojakin (japanilaisia, kiinalaisen ruuan ketjuja kuten Panda Express jne) löytyy joka kulmasta. Pelkillä hampurilaisilla ja pitsapaloilla ei siis todellakaan tarvitse elää jos ei halua.

Varsinkin San Franciscossa kaikenlaiset terveellisemmät ketjut olivat myös hyvin edustettuina, esimerkkinä vaikkapa Jamba Juice josta saa kaikenlaisia ihania tuorepuristettuja mehuja (appelsiini-porkkana, nam!) ja myös sitä kaurapuuroa. Kalifornian terveysintoilu ei siis taida olla tuulesta temmattua, ja itse asiassa todella lihavia ihmisiä on täällä näkynyt yllättävän vähän.

Aamupalaa V:n tapaan alkumatkasta.
Vegasista ja ruuasta puhuttaessa on mukaan pakko vielä lisätä buffetit. Vegas taitaa oikeastaan olla kuuluisa buffeteistaan, eikä suotta: Bellagion illallisbuffet, aaaaah! Tarjolla oli mielettömästi sushia, vaikka millaista laatulihaa, mielettömiä salaatteja, mereneläviä ties millaisia, pastaa, pitsaa (mutta sillä siellä ei todellakaan kannattanut mahaansa täyttää, en tosin edes kokeillut…), paellaa, risottoa, kaikkea mitä vaan voi keksiä. Ja ne jälkkärit… Vanhan neuvon ”koita nyt edes maistaa vähän kaikkea” sai kyllä unohtaa ellei sitten olisi halunnut kokeilla itsensä räjäyttämistä satojen muiden illastajien keskellä. Niin, ja edelliseen ruokaluetteloon pitää vielä lisätä, että mehän tietenkin kävimme vain arkipäivien normi-illallisella, viikonloppuisin tarjoiltiin kuulemma vielä hienompi (ja tietysti myös kalliimpi) gourmet – buffet. En olisi kyllä halunnut käydä siellä, tila mahasta loppui ennen herkkuja jo tuossa arkiversiossakin.

Aamupalaa T:n tapaan alkumatkasta.
Buffettia tarjoiltiin päivittäin muistaakseni noin iltapäivän kolmesta ilta kymmeneen. Me harhauduimme paikalle ne kaksi kertaa kun buffetissa kävimme vähän ennen kahdeksaa, ja odotimme ensimmäisellä kerralla kolme varttia ja toisella kerralla tunnin. Jep, mutta ei voi mitään, ellei sitten ole super vip tai majoitu kyseiseen hotelliin: Pöytävarauksia ei edes oteta. Ja jotenkin sen jonottamisen kyllä jopa nälissään kesti, varsinkin toisella kerralla, kun tiesi mitä odottaa. Jättibuffet kustansi 30 dollaria per henki + tipit mikä tällaisessa noutopaikassa meidän käyttämämme lähteen mukaan tarkoitti noin 10-15 %. Hintaan kuuluivat perusjuomat mutta viini maksoi erikseen.
Jenkkien fiksaatiota jääpaloihin en oikein tajunnut, mutta ainakin niitä oli aina kaikkialla saatavilla.

Kävimme myös oman hotellimme Monte Carlon Brunch –buffetissa (tarjoiltiin 7:00-15:00), meille se tarkoitti kuitenkin lounasta. Joltain muka-puolueettomalta sivulta luimme suosituksia erityisesti tästä meidän hotellimme aamiaisesta ja hinta-laatusuhteeltaan (16 dollaria + tipit) se olikin loistava. Kaikkea ei pystynyt maistamaan täälläkään, mutta tarjolla olisi kaiken mahdollisen aamiaistilpehöörin + salaatin + tietenkin edessäsi toiveidesi mukaisesti paistettujen munakkaiden lisäksi mm. porsasta, kanaa, riisiä, todella monenlaisia lettusia ja vohveleita, pehmistä eri mauissa ja tietenkin taas niitä hemmetin jälkiruokia. Key Lime Pie ja maapähkinäpiiras nousivat aika korkealle suosikkilistassa.

Lentäminen on nopeampaa kuin ajaminen


Roadtrip on hauska juttu, mutta USA:n kaltaisen pitkien välimatkojen maassa on toisinaan otettava lennokkaammat keinot käyttöön – ja siirryttävä helikopteriin.
Ns. innosta piukeana lentoon lähdössä...
Las Vegasista ei periaatteessa ole kovin pitkä matka Grand Canyonille, joten olisi varmaan kaduttanut loppuiän jos siellä ei olisi tavalla tai toisella pyörähtänyt. Koska ajomatka olisi kuitenkin käytännössä vaatinut päivän suuntaansa ja majoittumisen Grand Canyonin lähistöllä ylihintaisessa hotellissa (x 2 verrattuna Vegasiin, eikä tietenkään samaa laatua) olimme jo ennen reissuun lähtöä vilkuilleet kiinnostuneina helikopteriretkiä. Kun sitten lopulta saimme Las Vegasissa päätettyä, että kyllä, retkelle on päästävä, seuraava vapaa retkiaika oli vasta torstai-illaksi. Varasimme kuitenkin ensimmäisen mahdollisen Papillonin Grand Celebration Tour –retken. Reissu sisälsi bussikuljetuksen hotellilta helikopteriterminaaliin, lennon Grand Canyonille, laskeutumisen Canyoniin, hengailuaikaa kanionin pohjalla, kevyen aterian ja poistumisen.

Pelipaikoilla. Minun tehtäväni olisi kuulemma ollut toimia hätätilanteessa kuskina ;).

Hooverin pato vähän erilaisesta kuvakulmasta.
Oliko maksetun arvoista? OLI. Tästä ei taatusti tule tulevien reissujen retkistandardia, mutta kokemus oli mahtava.

T & V
Ensimmäinen iloinen yllätys tuli jo, kun tajusimme, että kyse on todellakin aika pienen porukan retkestä: Meitä kuljettaneessa helikopterissa oli vain kuusi matkustajaa sekä kuski. Toinen melkein pienen voitontanssin esittäminen arvoinen ilonaihe tapahtui, kun tajusimme, että meille jäi paikat kuljettajan vierestä eturivistä. Normaalisti ko. paikat voisi ostaa pienellä lisärahalla, mutta ilmeisesti kukaan ei tätä meidän retkueestamme ollut tehnyt ja helikopterin tasapainottamisen kannalta painot olivat ainakin suhteellisen sopivat eturiviin. Meidänkin painot tentattiin jo retken varausvaiheessa ja varmistus tehtiin check innissä vaa-an kautta.

Siinä se nyt on.

Kuten kuvitella saattaa, näkymät helikopterista olivat kautta matkan mahtavat. Näimme nyt ilmasta mm. Hooverin padon ja lake Meadin, joen ja erämaata jossa olimme ajaneet. Vouvouvou. Lennon aikana soi teemaan sopiva soundtrack (mm. Desert Rose ja I want to Fly away…) ja lentäjä informoi meitä jatkuvasti siitä missä oltiin menossa ja mitä näkyi missäkin suunnassa.

Loppulennosta lensimme itse kanioniin sisään. Laskeuduimme intiaanien omistamalle maa-alueelle josta oli loistonäkymät niin alas jokeen kuin ylöspäin kanionin rinteitäkin. Ja paikalla ei ollut yhtään muuta helikopteria! Kanionin pohjalla oli oikeastaan ihmeellisen hiljaista, jopa kanssamatkustajamme iloiset amerikkalaiset ja brasilialaiset hiljentyivät hetkeksi ja kaikki keskittyivät ihmettelemään hiljaa uomassaan virtaavaa jokea. Näky oli kieltämättä aika hiljentävä. 

Hiljaisuutta ensimmäistä kertaa moneen päivään.

Lentokapteenimme toimi ystävällisesti niin valokuvaajana, tarjoilijana kuin baarimikkonakin ja hetken päästä tyytyväiset matkaajat siemailivat kuohuviiniä kanionin pohjalla. Valppaana meidät piti huomautus kaikenlaisista käärmeistä ja muista pisteliäistä otuksista joita kannattaisi varoa.

Aurinko oli juuri laskemassa, joten varjot heijastuivat upeasti kanionin seinämistä. Lentäjä vakuuttelikin meille, että olimme oikeastaan liikkeellä päivän parhaaseen aikaan: Päivällä kanionissa oli niin kuuma, että kaikki totesivat homman aika nopeasti koetuksi :).

Vuoden tahaton värienmätsäys -palkinnon arvoinen suoritus?
 Jos olisimme olleet liikkeellä kanionissa johonkin muuhun vuodenaikaan kuin keskikesällä kun lämpömittari näytti +50 celsiusastetta,  vaeltaminen kanionissa olisi varmasti ollut hieno kokemus. Nyt vähän päälle puolen tunnin ihmettely pohjalta ja lentomatkojen ihmettely ilmasta riitti kuitenkin vallan hyvin.
Tutustumista paikalliseen kasvillisuuteen.

Takaisin Boulder Citya kohti lentäessä lentäjä esitteli meille osavaltioiden rajoja ja kertoi missä suunnassa area 51 sijaitsi. Spiikkejä jatuvasti vitseillä värittänyt lentäjä väitti myös, että hänen kyydissään oli vähän aikaa sitten ollut pettynyt amerikkalainen matkustaja, joka oli ihmetellyt, että miksi kanionilla ei nähty niitä presidenttien kasvokuvia kalliossa…
Mitä muka olisi laskeutuminen Grand Canyoniin ilman kuohuviiniä... Aurinkokin alkoi laskea juuri sopivasti.
 Kuvat eivät tee oikeutta maisemien upeudelle kun niitä katselee niiden keskeltä, joten suosittelen jokaista Vegasiin kesäaikana suuntaavaa pienentämään muuta matkabudjettia 360 dollarilla jos kanioni kiinnostaa, mutta pitkä ajomatka ei.

sunnuntai 24. heinäkuuta 2011

Mitä Vegasissa voi tehdä, jos ei ole viettämässä polttareita?

Las Vegas, Sin City. Monelle tulee mieleen sen jo aiemmin mainitun Hangover 1 - elokuvan melko reipas meininki, tai sitten vaihtoehtoisesti hääjärjestelyjä kotikonnuiltaan paennut hääpari joka haluaa avioon helposti ja nopeasti, vaikka sitten Elviksen avustamana. 

Kuten tuttavapiiri arvata saattaa, meidän Vegasiin suuntamisessa ei ollut kyse kummastakaan. Ykkössyy Vegasiin matkaamiselle oli puhdas uteliaisuus nähdä kaupunki joka ei nuku koskaan ja jossa melkein kaikki ovat lomalla. Voin sanoa jo nyt, että kannatti käydä, ehdottomasti ainakin kerran elämässä kokemisen arvoinen juttu :).

Myöhemmin tarkemmin selitettävästä syystä johtuen olimme Vegasissa alkuperäistä suunnitelmaa pidempään: Meidän oli tarkoitus viipyä kaupungissa sunnuntaista keskiviikkoon, mutta loppujen lopuksi pidensimme hotellivarausta kahdella vuorokaudella ja viivyimme kaupungissa perjantaihin saakka. 

Ai ja miten aika sitten kului kun sitä ei vietetty ryypäten ja rälläten? Hyvin, ja ihan hirveästi jäi vielä näkemättä. Uhkapelata piti tietysti vähän, mutta se ei suinkaan ollut budjettia eniten syöynyt osa. 

T oli jo alkumatkasta San Franciscossa päättänyt, että molempien mielenterveyden (ja VISA-korttien jaksamisen) kannalta voisi olla parempi jos ostostelu keskitettäisiin ensisijaisesti yhteen päivään. USA:sta kun eivät kaupat mistään lopu, ja shoppailu on vähän samanlainen aktiviteetti kuin telkkarin katsominen: Jos ei etukäteen suunnittele, siihen voi tuhlata mielettömästi aikaa ja lopputulos on huono. 

Olin jo ennen matkaa jostain keskusteluketjusta sattumalta lukenut, että Vegasissa on outlet -myymälöitä (eli vaatemerkkien ylijäämätavaran) melkein kaupungissa. Meidän shoppailukohteeksi valikoitui Las Vegas Premium Outlet North josta löytyikin sitten paljon, paljon, paljon kaikkea ihanaa. Ostostelut pidettiin kuitenkin kohtuullisina: T löysi alle puoleen hintaan DKNY:n monikäyttöneuleen, alle puoleen hintaan myydyn Black Rivetin nahkatakin, Banana Republicin erinomaiset mustat housut ja Crocksin (!?!??!?) ja maailman ei-crockseimmilta näyttävät punaiset balleriinat (jotka keräsivät jopa ohikulkijoilta kehuja vegasissa, ihan ilman sarkasmia) kymmenellä dollarilla. 

Shoppailuun meni käytännössä koko päivä. Kaupoisssa oli kiva kierrellä siksikin, että ulkona oli porottavan kuuma (n. 40 C) ja kaupat hyvin ilmastoituja. 

Ja mitään halpaa trikootahan täältä ei kannata Suomeen raahata, eihän? Onneksi olimme kaukaa viisaita ja pakkasimme tähän suuntaan tullessa vain kevyesti.

Yksi päivä käytettiin aika puhtaasti loikoiluun eli lämmiteltiin hotellin uima-altaalla. Varjossa makoilu riitti oikein hyvin, eli lämpötila oli ihan kohdillaan. Ehkä siksi rusketus kummallakaan ei ole mitenkään erityisen vakuuttavaa kalifornia -tasoa: Käytössä olevat suojakertoimet ovat olleet luokkaa 30-50 ja varjossakin on yleensä ollut aina tarpeeksi lämmintä. 

Vegasista vain noin 30 mailin päässä sijaitsee Hooverin pato (Hoover Dam) jota oli tietysti pakko mennä katsomaan :). Päätimme osallistua "parhaalle mahdolliselle" kierrokselle, Dam Tourille, jonka aikana pääsi katsomaan myös miten padon avulla tuotetaan sähköä ja kiertelemään padon alaosien käytävissä. Retkeä ei suositeltu ahtaanpaikankammoisille, jotkut käytävät olivat melko kapoisia ja kuumia. 

Kuten jenkeissä kaikki 9/11 jälkeen, myös tämä retki oli oppaan mukaan huonontunut aikaisemmasta loistostaan jolloin ryhmä oli päässyt seikkailemaan vielä mielenkiintoisemmissa paikoissa. Kierros oli ihan ok ja sinällään tosi mielenkiintoinen, mutta ei ehkä ihan loistava hinta-laatusuhteeltaan (30 dollaria/henki + auton parkkeeraus 7 dollaria). 

Kierroksen lisäksi samalla lipulla pääsi näkemään dokumentin padon rakentamisesta ja katsomaan erilaisia siihen liittyviä näyttelyitä. Jotain muistikuvia padon rakentamisesta oli jäänyt muinaisilta historiantunneilta, mm. se, että patoa rakentaessa oli kuollut paljon ihmisiä. Virallinen, eli rakennusfirmojen esittämä luku oli 96, mutta todellisuudessa luku on kuulemma noin 600-750, sillä korvausvelvollisuuksia kiertääkseen rakennusfirmat olivat dokumentoineet vain ne kuolleet, jotka kuolivat padolla, eivät niitä, jotka kuolivat esimerkiksi matkalla sairaalaan tai myöhemmin jonkin rakennustöissä saadun vamman johdosta. 

Rakennusprojektina pato oli huippusuuri ja äärimmäisen onnistunut projekti, sillä se valmistui kaksi vuotta etuajassa (jos en väärin muista, niin 4,5 vuodessa, pitäisi varmaan konsultoida wikipediaa...). Töitä tehtiin kuitenkin ympäri vuoden kolmessa vuorossa kaikkina muina päivinä paitsi kahtena päivänä. Samaan aikaan USA:ssa oli suuri lama, joten työvoimaa sai helposti. Lähellä sijaitseva Boulder City syntyi pelkästään työmiesten ja heidän perheidensä elämistarpeen takia. 

Voin vain vaivoin kuvitella, millainen projekti padon rakentaminen on ollut ja miten rankkaa se on työmiehille ollut. Esimerkiksi sinä päivänä, kun me Hooverilla kävimme, lämpötila oli 120 F (49 C) eli aivan sietämätön kun aurinko vielä porottaa korkealta taivaalta. Ja ilmastoinnista ei ollut tuolloin lähimailla tietoakaan... 

Seuraavaksi puhukoon kuvat puolestaan.

Pato näytti kaukaa pieneltä, mutta läheltä isolta.

Järvi ja joki olivat ihmeellisen sinisiä.

Parasta keltarannekeryhmää!

Opastus oli pätevää. Tässä käsitellään turbiinien sijoittumista suhteessa jokeen ja patoon. Keppi osoittaa nykyisen olinpaikan.

Osa turbiineista. Miksiköhän tuo lippu on pitänyt tuonnekin ujuttaa? USA-näkyvyyttä turistien kuviin?

Tämä kuva on otettu padon sisältä keskeltä. Tänne sitten vaellettiinkin vähän useamman putken ja hissin avulla.

Tunnelin puolivälissä oli ritilä, joka piti ylittää. Ritilän alla oli mahtava pudotus, varmaan padon alaosaan saakka.
Seuraavassa osassa selvitköön, miksi Vegasissa viivyttiin suunniteltua pidempään.

lauantai 23. heinäkuuta 2011

Matka Vegasiin jatkui, jatkui ja jatkui

Tässä vielä jotain kuvamateriaali matkasta Vegasiin ja alkuhetkien oleskelusta siellä.

Ensinnäkin, jos on menossa autolla Vegasiin, on hyvä tiedostaa yksi asia erittäin tarkkaan jo ennen sinne menemisen suunnittelua: ÄLÄ YRITÄ AJAA VEGASIIN LOSISTA PERJANTAINA ÄLÄKÄ VEGASISTA LOSIIN SUNNUNTAINA. Huomattava määrä LA:n asukkaita tekee viikonloppumatkoja Vegasiin, ja sekä meitä vastaan tulleesta liikenteestä päätelleen (menimme Vegasiin sunnuntai-iltana ja tulimme pois perjantaina) että internetin luotettavista lähteistä luettuna matka voi tällöin kestää jopa 11 tuntia. Normaalisti ajoaika ilman pysähdyksiä on noin 4,5 tuntia. Lisäksi hotellien huonehinnat nousevat viikonlopuiksi huomattavan paljon, tosin luultavasti menokin on sillon vegasmaisinta.

Arkipäivinä erittäin hyvään hotelliin voi päästä kuitenkin jopa pilkkahinnalla jos suostuu asumaan vähän Stripin ulkopuolella. Meille kyseinen vaihtoehto ei kuitenkaan sopinut, joten otimme semi-halvan (117 dollaria/yö veroineen ja resort-maksuineen) huoneen Monte Carlosta. Hotelli oli tällä kertaa aika helppo valita: Katsoimme mahdollisimman edukkaita Stripillä sijaitsevia hotelleja ja valitsimme sen ainoan, joka lupasi myös ei-tupakoivien huoneita. Nukkuminen tupakankatkuisessa huoneessa, haisevat hiukset ja viikon kestävä migreeni eivät nimittäin ajatuksena oikein houkutelleet.

Monte Carlo ei ole Stripin suurin hotelli, mutta oli silti oiva valinta: Sijainti melko keskellä (menoa molemmissa suunnissa), ne savuttomat huoneet, jättikokoiset sängyt, näkymä Stripille, ilmainen netti, ilmainen sanomalehti, loistava uima-allasalue. Päiviä Las Vegasissa vietettiinkin ennalta suunniteltua pidempään, paljastetaan vähän myöhemmin miksi, pelkästä hyvästä hotellista se ei nimittäin johtunut :).

Vegasin hotelleista voisi kirjoittaa vaikka kuinka paljon: Ne ovat oikeastaan jokainen omia maailmojaan, toisissa voi tosin vierailla niin paljon kuin vain sielu sietää :). En tiedä onko arkkitehdeillä ollut kivaa vai ahdistavaa rakennuksia suunnitellessaan, sillä Stripiltä löytyy mm. kopio New Yorkista (New York New York), Eiffelin tornista (Paris), hotelli jonka eteisessä on leijonien asuinsija ja tietenkin niitä leijonia (MGM), hotelli jossa on flamingopuisto (Flamingo) ja tietenkin sellaisia jättejä kuin Caesar's Palace ja Bellagio. Caesar's Palace muuten esiintyi tapahtumapaikkana Hangover I -elokuvassa, Bellagion edessä on se kuuluisa suihkulähde. Jotain käsitystä hotellien koosta saattaa saada, kun tietää, että huoneluvulla mitattuna maailman 25:stä suurimmasta hotellista 19 sijaitsee the Stripillä (kuulemma yksi tosin vain välittömässä läheisyydessä mutta siis silti). Hotelleissa on yleensä aina oma kasino, jossa voi siis tietenkin pelata kuka tahansa, ja se pelikoneista lähtevä tilutus on tosiaan aika mieletön. Ikkunoita ei todella ole, ovet on pimennetty ja kelloja ei näy missään. Pokeri-, ruletti- ja blackjack -pöytiä riittää.

Esimerkiksi meidän hotellissa oli lisäksi myös kahdeksan ravintolaa (siis todella ravintolaa) ja sen lisäksi en-edes-tiedä-miten-monta baaria ja tietenkin pikaruokamättölät kuten mäkkäri, starbucks, subway ymsymsyms. ja paljon kaikenlaisia kauppoja.

Mutta, nyt vähän niitä kuviakin:
Hauskaa jos osoite olis Zzyzx Rd... Joku näppäillyt vähän spontaanisti?
 Matkalla näkyi kaikenlaisia mielenkiintoisia kylttejä, ja kaikkialle näytti olevan pitkä matka.
Aloin miettiä, että onko Salt Lake City nyt sitten oikeasti seuraava iso kaupunki tuosta katsottuna tuon tien päässä... No, onhan siinä aavikko välissä.
 Strip!
 Kuvat hotellihuoneen ikkunasta.
Hotellia, kasinoa, kauppaa.
 Iltavalaistus oli kyllä aina hieno.
Voi sitä neonvalojen loistetta. Kyllä sitä yhden Hooverin padon tuohon tarvitseekin.

 Ainiin, taisin unohtaa mainita, yhtä hotellia kiersi vuoristorata ja yhden toisen päällä taas oli kaikenlaisia vemputtimia (New York New York ja Stratosphere). Ei tosin käyty, ainakin minulla (T) kävi vähän turhan paljon vatsanpohjassa jo noita vuoristoradan silmukoita ja pudotuksia katsoessa...
 Mitä olisi New York ilman vapaudenpatsasta...
Huom. mahtipontinen kuvakulma.
 Eiffel -torni, joka oli kyllä luonnossa säälittävän pieni vaikka suri olikin. Hotellin kasinon sisustus oli yllättävän onnistunut, se imitoi tietenkin Pariisin katuja. Kattokin oli maalattu kauniin siniseksi, pilvenhattaroita siellä täällä.
Hienon hieno Bellagio. Sisältää muuten myös lempibuffetin.
 Bellagion suihkulähde esitti kappaleen verran vesisuihkuja puolen tunnin välein.
Pyrotekniikassa ei taaskaan säästelty. Ja tuo tunnin välein. Huh.
 Mirage -hotellin edessä oli tulivuori joka purkautui tunnin välein. Hieno oli.
 Caesar's Palace

Marion ja Luiginkin työpäivä näytti päättyvän joskus.

torstai 21. heinäkuuta 2011

LA-Vegas

Universal studiosilla vietetyn päivän jälkeen matkaa oli tarkoitus jatkaa kohti Vegasia. Koska mitään kiirettä ei ollut ja LA:takin oli vielä paljon näkemättä, päätimme tsekata "pakollisia nähtävyyksiä" ja lähteä bongaamaan tähtiä Hollywood Boulevardille. Liikenne oli edelleen suorastaan yllättävän rauhallista ja parkkipaikkakin löytyi sivukadun varresta. 

Minä (T) olin jostain selittämättömästä syystä kuvitellut, että tähtiä olisi koko kadun leveydellä ja katu olisi suljettu autoilta, mutta kävelyteillähän ne tähdet olivat, välillä vain jonossa yksi peräkkäin, välillä sentään muutama rinnakkain. Ja aika moni en-ole-koskaan-kuullutkaan -tyyppikin oli saanut nimensä Walk of Famelle.


"Eiks näitä todella ole leveämmin?"
Grauman's Chinese Theater piti tietysti löytää, koska sen eteen moni ihan oikeasti suuri kuuluisuus oli jättänyt käden-, jalan- tai sauvanjälkensä. Myös Harry Potterin päätähtien jäljet siis löytyivät :). 


Harry Potter, Harry Harry Potter... Nuo sauvanjäljet on kyllä hienot!

 Chinese Theaterin edusta oli täynnä elviksiä, supermiehiä yms. kuuluisuuksiksi pukeutuneita. Ideana heillä on tietysti poseerata turistien kanssa tippejä vastaan. Välillä näitä sankareita sai melkein juosta karkuun...
Grauman's Chinese Theater
 Viimeinen Potter sai USA:n ensi-iltansa 15.7 ja se näkyi tietysti vahvasti katukuvassa. Aika hieno muuten myös tuo teatteri itsessään, joka siis näytti olevan yhä toimiva elokuvateatteri!
Ville vähän yllättyi siitä, että Hollywood -kirjaimet ovat suorastaan yllättävän suuret. Muistan jostain lukeneeni, että niitä maalataan suunnillee jatkuvasti valkoisiksi, koska niitä myös töhritään niin paljon.
 Hollywood -kylttikin näkyi  hyvin Hollywood -boulevardilta. Lähemmäs ei lähdetty kipuamaan. 

Hollywood Boulevard on tietysti LA:n pahinta turistialuetta, minkä huomasi erittäin hyvin mm. erilaisia opastettuja kierroksia myyvien henkilöiden määrästä. Tarjolla oli mm. tähtien kotien bongaamiseen keskittyviä kierroksia, musiikkiaiheisia LA-kierroksia, CSI-hengessä toteutettuja LA-kierroksia... Missään tapauksessa esitteissä mainittu hinta ei vaikuttanut olevan se oikea, vaan kaikki myivät kierroksiaan puoleen hintaan kun sen ostaisi "juuri nyt, juuri heiltä". Meillä ei tietenkään moisiin ollut ko. päivänä aikaa kun matkaa piti jatkaa Vegasiin, mutta ehkä vielä myöhemmin (tai sitten ei).

Kun aamupäivä oli kierrelty katuja ja ruokailtu uudessa jenkkilän lempiravintolassani McDonaldsissa (tästä lisää myöhemmin...), vesivarastoja autoon täydennettiin parilla gallonalla ja ostettiin pientä napsittavaa ajomatkalle Vegasiin, ja matka saattoi jatkua!
Ghost Townissa olisi voinut tehdä kaikenlaisia kierroksia lisämaksusta, ainakin jos olisi saapunut aiemmin paikalle. No, 20 minuuttia kuumuudessa riitti oikein hyvin.
 Netistä oli taas googlailtu mahdollisesti mielenkiintoisia pysähtymiskohteita ja no, niitä ei kyllä valitettavasti löytynyt montaa. Alkumatkasta pysähdyttiin vielä tankkaamaan, mutta puolivälissä matkaa päästiin sitten mielenkiintoisempaan paikaan: Calico Ghost Towniin!
 Calico on ollut aikanaan erittäin vilkas hopean (kyllä, hopean, ei kullan) kaivuukaupunki. Sittemmin se on autioitunut mutta pidetty kunnossa/uudelleenrakennettu turisteja varten. Sisäänpääsy olisi oikeasti maksanut muistaakseni 7 dollaria per aikuinen, mutta meidän saapuessamme paikalle vain puoli tuntia ennen sulkemisaikaa lippuluukulta (jonka kautta ajettiin, jotta alueelle edes pääsisi) lipunmyyjää ei ollut, joten totesimme, että meillä täytyi olla vain hyvä tuuri. Muuta porukkaa alueella kuitenkin vielä oli.

Kuumuus Calicossa, kuten myöhemmin Vegasissakin, on jotain aivan sanoinkuvaamatonta. Siis kuumaa, kuumaa ja kuumaa, yli 100 F varjossa (esim eilen Vegasissa n. 120 F eli 49 C...) ja tuohon päälle vielä uskomaton auringon porotus ja välillä suoraan autiomaasta puhaltava kuuma tuuli. Noin 20 minuutin pysähdys Calicossa siis riitti meille oikein mainiosti.
Luulen, että tässä kuvassa nyt kaikki ei mätsää.
Matka kohti Vegasia jatkui kuumissa merkeissä.

keskiviikko 20. heinäkuuta 2011

Miksi elämässä kaikkialle ei saa Front of Line -passeja?

Santa Barbaran jälkeen kurvailimme Los Angelesiin. Hotellin varaaminen oli jäänyt vähän viime tippaan (se tehtiin vasta San Franciscossa) monestakin syystä:
a) Kaikki LA:n hotellit näyttivät olevan huonoja/kalliita
b) Kaikki LA:n hotellit näyttivät olevan turvattomia/todella huonoja/todella kalliita
c) Kaikki LA:n hotellit näyttivät olevan kaukana kaikesta/suunnattu miljonääreille.

Kun kevyen nettiselailun perusteella kivaa hotellia ei siis ollut löytynyt, varausoperaatio jäi matkalla tehtäväksi. Kartan konsultoinnin ja Lonely Planetin rivien välien tulkitsemisen jälkeen peliliikkeeksi osoittautui tällä kertaa lentokenttähotellin varaaminen ja majapaikka oli Radisson. Opittiinpahan ainakin käyttämään valet -parkingia ja juotiin elämämme pahimmat GT:t.

Jälkikäteen ajatellen valinta ei ollut huono, koska pääsimme todella hyvätasoiseen hotelliin inhimmillisellä (100 e/yö) hinnalla. Los Angelesissa pitää kuitenkin liikkua autolla joka paikkaan, joten puolen tunnin ajelu "keskustaan" ei ollut loppujen lopuksi suuri uhraus.

LA:ssa oli tarkoituksena tsekata perusnähtävyydet (se Hollywood -kyltti, ne tähdet kadulla, Chinese Theater jne.). Koska lentäisimme lopuksi takaisin kotiin LA:sta, mikään kiire nähtävyyksien katselulla ei kuitenkaan ollut, ja päätimme suunnata kokonaisena LA -päivänämme (lauantaina) Universal Studioon.
 
Nyt sukulaiset silmät tarkkana, teitä on varoitettu. Universal Studiosilla otettiin monta sataa kuvaa. Diasulkeiset on siis luvassa. Lupaamme, että kaikkien ei ole pakko katsoa kaikkia, tässä kuitenkin jo makupaloja etukäteen... Kuvat kannattaa muuten klikata isommiksi.

En oikein muista, mistä tuo keksintö juuri Universal Studiosille menosta oikein tuli. Johonkin elokuvastudioon tai vastaavaan piti päästä ja Universal Studiosilla on studioiden lisäksi myös huvipuisto, tai sitten ehkä vaan selkeimmät nettisivut, parhaat ajo-ohjeet tai siis vaan paras markkinointikoneisto ja juuri siksi harhauduttiin sinne. Tottakai vaakakupissa painoi myös Villen työkaverin suositukset (kiitos Mikko!). Eikä kyllä kaduta yhtään!

Päivän aikana nähtiin ja koettiin kaikennäköistä. Los Angelesin aurinkoa viilensivät paikalla olleet vesisumuttimet, eli Cool Zonet, sisätiloissa olleet ilmastointilaitteet sekä huvituslaitteissa päälle lentänyt vauvan-,  aasin- sekä dinosauruksen räkä.

Tästä se alkaa, siis studio tourista! Jokainen jonojen vihaajan pakollinen ostos on tietenkin front of line-passi, jolla saa ihan luvallisesti karauttaa jonojen ohi kaikkiin kieputtimiin, esityksiin ynnä muihin. Miksi noita ei myydä myös kahviloihin? Ja leffateattereihin? Oikeastaan myös Prisman kannattaisi ottaa nuo valikoimiin.

Päivä alkoi siis studiokierroksella, missä kiltisti vaunussa istuen kierreltiin noin 60 minuuttia ympäri Universal Studiosia, kuvauspaikkoja, kuvaushalleja, legendaarisia kulisseja sekä ystävällisesti selitettiin jotain perusteita elokuvien tekemisestä. Näimme jättimäisen (oikeasti iso) BlueScreenin, metroaseman, 1800 -luvun lännenkylän, idyllisen merenrantakylän (jota riivasi pieni syöttikala), Boeing 747:n turmapaikan sekä autoja, jotka suistuvat tieltä kuten elokuvissa.

Edellämainitut Fron of Line -passit olivat kyllä ihan pakkohankinta. Tavallisesti jonot laitteisiin / esityksiin näyttivät olevan 30 - 90 minuuttia. Passilla laitteisiin jonotus oli viiden minuutin luokkaa ja kaikkiin esityksiin pääsimme istumaan parhaille paikoille. Jälkeenpäin ynnäsimme, että emme välttämättä olisi ehtineet käydä kaikissa haluamissamme paikoissa jos olisimme joutuneet jonottamaan.


Mutta missä ovat Gabby ja Carlos?

Selvisihän se. Höh. Päivän ainut pettymys oli, että Wisteria Lanelle ei päässyt itse käpsyttelemään: Siihen olisi pitänyt olla VIP.

Tässä on nyt vähän selkeytystä siihen yhteen aiempaan LA-kuvaan. Kuvauspaikaltahan se oli, tietenkin.



Fast and the Furious -autot. Näin ne siis liikkuu!

Selvisi myös, miten esimerkiksi tulva saadaan järjestettyä länkkärikylään. Kätevää.

IIK!

Reaaliaikaisia erikoistehosteita.

Eräs näytös oli läpileikkaus erikoistehosteiden historiasta nykypäivään. Mielenkiintoinen esitys näytti miten tehdään esimerkiksi kohtaus pilvenpiirtäjän katolla, nostalginen jokilaivakohtaus tai ison hirviön takaa-ajo.

Alueella kuvataan ihan oikeasti, ties ketä kuuluisuuksia siellä vartioiden tuolla puolen nytkin vipelsi...

Amerikkalaiset osaa viihdyttää. En kyllä tajua mite ne lentokoneenkin tähän ehti tunkea.

Kumpikaan meistä ei ollut nähnyt Waterworld -elokuvaa (ja IMDB ei varsinaisesti rohkaise sitä katsomaankaan), mutta Waterworld -esitys ei erikoistehosteita pihistellyt. Näyttelijöillä on selvästi mielenkiintoiset kesätyöt, koska esityksen näyttelijäkaarti oli nimekkäistä sarjoista. Esitys oli rakennettu ison vesialtaan ympärille ja esityksen aikana nähtiin moottoriveneitä, niitä ihmeellisiä rämeelläliikkumisvälineitä (niitä joissa istutaan korkealla ja takana on iso potkuri), vesiskoottereita ja vastoin kaikkia odotuksia myös lentokone. Pyrotekniikkaa ja muita erikoistehosteita oli myös vähintään riittävästi ja ne kyllä kompensoivat hyvin n. 20 minuutin mittaisen esityksen juonen köykäisyyttä.

Ei hätää, ei haukannut.
Lopun lähtökuva.
Päivä oli sen verran rankka (paikalla oltiin aamulla jo ennen yhdeksää ja hotellia kohti lähdettiin puoli seitsemän aikoihin) että uni tuli yllätysaikaisin. Edes hotellin uima-altaalle ei ehditty polskimaan.